Guy Ritchie – veijarivisionääri

Tammikuussa 2009 Suomessa ensi-iltansa saanut RocknRolla on uusin lisäys Guy Ritchien gangsterielokuvien sarjaan, joka on menestynyt vahvan ja ainakin näennäisesti omintakeisen tyylinsä ansiosta. Mikä on brittiläisen ohjaaja-käsikirjoittajan suosion salaisuus?

Englannissa vuonna 1968 syntynyt, tv-mainoksia tehtaillut Guy Ritchie nousi maailmanmaineeseen 90-luvun lopulla, kun hänen gangsterielokuvansa Puuta, heinää ja muutama vesiperä (1998) oli kassamenestys. Ritchien ensimmäistä kokoillan elokuvaa kehuttiin ennennäkemättömän nokkelaksi kuvaukseksi Lontoon anarkistisesta alamaailmasta. Viidessä viikossa minibudjetilla kuvattu väkivaltainen huumorihulina oli julkaisuvuotenaan yksi suurimmista hiteistä Iso-Britanniassa. Aiemmin vain 20-minuuttisen, vuonna 1995 ilmestyneen The Hard Case -lyhytelokuvan ohjanneen Ritchien nimi oli äkkiä kaikkien huulilla.

Ritchien suosio kasvoi vuonna 2000, kun ohjaaja vei näkemyksensä muutaman askeleen edemmäs konnakomedia Snatchissa. Surkeasti menestyneen romanttisen Madonna-komedian (Haaksirikkoutuneet, 2002) jälkeen Ritchie sukelsi takaisin gangsterimaailmaan vuonna 2005 valmistuneessa Revolverissa. Teeskenteleväksi ja heppoisiin psykologisiin haihatteluihin kaatuvaksi sekasotkuksi teilattu elokuva oli pettymys lippuluukkutuloissa mitattuna. Kriitikoiden ruoskiman ja monissa maissa vain dvd:llä julkaistun elokuvan jälkeen Ritchie päätti palata juurilleen.

Ritchien uusin gangsterielokuva, RocknRolla, vie katsojat takaisin viheliäiseen Lontooseen, mustalla huumorilla höystettyyn pikkurikollisten ja suurpelureiden kilpajuoksuun. Gerard Butlerin tähdittämä toimintakomedia palaa “puun”, “heinän” ja Snatchin miljööseen, jossa tutunoloiset hahmot ja toisiinsa kietoutuvat juonikuviot liimautuvat yhteen. Osa kriitikoista on hehkuttanut Ritchien otteen olevan jälleen terävä, mutta osa on arvostellut elokuvista toiseen jatkuvaa tyyliä, jonka on nähty lainaavan liikaa elementtejä muilta ohjaajilta.

Kaaos ja karikatyyriset konnat

Ritchien gangsterimaailma on enemmän tai vähemmän sekopäinen yhdistelmä Quentin Tarantinoa, Woody Allenia ja Marxin veljeksiä, jos komediakuningas Groucho olisi keskittynyt väkivaltaan. Ritchien elokuvat ovat pikkutarkkoja toimintakomedioita, joissa karikatyyriset konnat eksyvät tahattomasti toistensa tielle luoden ympärilleen hämminkiä ja sekasortoa. Ennen pitkää toinen toistaan oudommat jalokivivarkaat, korttihait, vakoojat, hämäräperäiset liikemiehet, nyrkkeilypromoottorit, nörttihuijarit, gangsterigorillat ja pikkurikolliset tajuavat, kuinka pieni kaupunki Lontoo oikeastaan on.

Gangsterielokuvansa itse käsikirjoittanut Ritchie luo hahmovetoisia, eri suuntiin poukkoilevia tarinoita, jotka päältäpäin näyttävät monimutkaisilta. Kaiken vilinän alla on kuitenkin aina hyvin yksinkertainen, tarinan liikkeelle laittava perusjuonielementti, esimerkiksi jalokivivarkaus (Snatch). Ritchie heittää päättömiltä vaikuttavat juonenkäänteet samaan soppaan ja hämmentää keitosta niin, että hahmot törmäävät toisiinsa ikään kuin Woody Allen -elokuvassa, jossa hiljainen huumori ja vaatimattomuus on korvattu yliampuvilla oveluuksilla ja röyhkeällä ryminäväkivallalla.

Pitkästä pitkäperjantaista (1980) vaikuttunut Ritchie ei ole itse maininnut ottaneensa mallia rapakon toisella puolella rellestävältä Tarantinolta, vaikkakin Ritchien elokuvissa on löydettävissä jonkinlaisia yhtäläisyyksiä Reservoir Dogsin (1992) nasevaan dialogiin ja Pulp Fictionin (1994) yhteen nivoutuviin juonikuvioihin. Ritchien elokuvissa on kuitenkin runollisen mielipuolisesta slangi-dialogista pursuava englantilainen mentaliteetti ja poikamaisen letkeä elämänote. Siinä missä Reservoir Dogsin sankareita näyttelevät veteraanit Harvey Keitel, Michael Madsen ja Lawrence Tierney, Ritchien maailman keskipisteessä ovat poikamaiset untuvikkorikolliset, joita tulkitsevat muiden muassa Jason Statham, Dexter Fletcher ja Jason Flemyng. Tarantinon kohtalon kovan kouran pieksemiin konkareihin verrattuna nämä nuorukaiset tuntuvat kaikessa naiiviudessaan painivan liian kovassa rikollisliigassa.

Grouchomaista sukkeluutta viljelevän Ritchien huumorin nerokkuus perustuukin suurimmaksi osaksi juuri päähahmojen kokemattomuuteen ja heidän erehdyksilleen nauramiseen. Ritchiellä on veikeä taito luoda suhteellisen normaaleilta näyttäviä hahmoja, joista paljastuu stereotyyppisiä piirteitä. Sarjakuvasivuilta napatut tai Sam Peckinpahin Hurjan joukon (1969) testosteronipiireistä karanneet hahmot muistuttavat ulkoisesti todellisia henkilöitä, mutta lähemmin tarkasteltuina ne näyttävät ottaneen ruhtinaallisen harppauksen ulos todellisuudesta. Värikkään autenttisiin hahmoihin voi samastua samalla, kun ne päättömän toimintansa kautta avaavat oven uuteen maailmaan.

Hengästyttävä hektisyys

Kenties silmiinpistävin elementti Ritchien gangsteritrillereissä on elokuvien mainos- ja musiikkivideotyyli. Hahmojen mielenliikkeitä ja mutkikkaita tarinoita palvelevat, kuumeisella vauhdilla nopeutetut kohtaukset ja yhtäkkiä hypähtelevä tempo muistuttavat Hurjan joukon alkukohtauksessa hyödynnettyä editointitekniikkaa. Ritchie ei kuitenkaan vain käytä hyväkseen vanhaa keksintöä, vaan yhdistää sen surrealistiseen Trainspotting-kuvamaailmaan ja vie tekniikan seuraavalle tasolle. Hän luo tarkoin musiikkiin sidottuun elokuvaympäristöön riivattua kiireellisyyden ja kärsimättömyyden tuntua, jota välillä rauhoitetaan unenomaisilla hidastuksilla.

Vaikka Ritchien näkemys on tämän työtovereiden mukaan aina hyvin selkeä, hän saa kiittää erityisesti Puuta, heinää… -kuvaaja Tim Moris-Jonesia ja leikkaaja Niven Howieta tunnusomaisen tyylinsä muotoutumisesta. Ritchien tavoin musiikkivideoihin erikoistuneet ammattilaiset olivat tiiviisti mukana kuvakäsikirjoituksen ja leikkaustyylin kehittelyssä. Moris-Jones vaikutti eniten Ritchien ensimmäisen gangsterikomedian ruskean harmaaseen seepia-värimaailmaan, joka tuo nopeilla leikkauksilla ja äärimmäisellä rajuudella prameilevaan elokuvaan maanläheistä karheutta. Ritchien räikeää tappamisella leikittelyäkin on verrattu Tarantinoon, mutta Ritchien väkivallan voima perustuu yllättäen enemmän siihen, mitä ei näytetä.

Ensiluokkainen eskapismi

Ritchie hyödyntää epäilemättä eri ohjaajien tyylejä ja musiikkivideomaailmasta lainattuja tekniikoita. Hänellä on harvinaislaatuinen taito valita velmuilevaan englantilaiseen elämänkatsomukseensa ja kekseliääseen dialogiinsa sopiva lähestymistapa. Ritchien ilkikurisen miehisessä maailmassa ei näyttäisi olevan tilaa liiallisille kokeiluille.

Romanttiseen komediaan ei ole heti paluuta, eivätkä Revolverin psykologiset paasaukset tehonneet. Ritchie ei juuri riko rajojaan, vaan pikemminkin hienosäätää särmikkään humoristista tyyliään. Luultavasti Ritchie ei raaski hylätä veijarimaailmaansa edes tulevan Sherlock Holmesin myötä. Hän luottaa todennäköisesti aiemman menestyksensä salaisuuteen: hän tarjoaa meille häpeilemättömän viihteellistä pakoa todellisuudesta.

Julkaistu Rytmi-lehdessä 8/2008 (joulukuun nro) ja Episodi-lehdessä 1/2009.

Tsekkaa myös opinnäytetyöni Guy Ritchien gangsterielokuvista.