Leffoista levylle

Yksi jos toinenkin menestynyt näyttelijä – kuten Bruce Willis ja Keanu Reeves – on valkokankaiden lisäksi pyrkinyt valloittamaan albumilistojen kärjen. Tavoite on jäänyt vain epämääräiseksi yritykseksi. Ei siis ihme, että laulaville elokuvatähdille lähinnä naureskellaan. On kuitenkin kolme varteenotettavaa näyttelijää, joita kannattaa kuunnella: Scarlett Johansson, Billy Bob Thornton ja Robert Downey Jr.

Kun Lost in Translation -tähtönen Scarlett Johansson ilmoitti julkaisevansa albumin, muutamien kriitikoiden mieleen hiipi lohduton kauhukuva purkkapop-musiikkiin langenneesta levymarkkinapyrkyristä. Indie-elokuvien prinsessasta ei kuitenkaan saa popparia kirveelläkään. Ensi-iltansa syyskuussa 2008 saavaa Kuningattaren sisar -draamaa edeltää nyt Suomessakin julkaistu Johanssonin levy, joka sisältää cover-versioita kokeellisesta musiikistaan tunnetun Tom Waitsin myöhäistuotannosta.

23-vuotiaan näyttelijättären albumi Anywhere I Lay My Head on erikoinen ja rohkea esikoislevy, jolla aavemainen indierock-äänimaailmaa rönsyilee Johanssonin tumman tulkinnan ympärillä. Waitsia vuosia ihailleen Johanssonin laulutaitoja on kritisoitu, eikä hän mikään muhkeaääninen revittelijä olekaan. Näyttelijätär kuulostaa yskänlääkettä kaipaavalta maahiskeijulta, jonka matala ja minimalistinen laulutyyli joko lumoaa kuuntelijan astumaan yhä syvemmälle albumin sadunomaiseen maailmaan tai pakottaa kätkemään levyn lähimmän roskalaatikon pohjalle, jonne se saa jäädä unohtumaan.

TV on the Radio -yhtyeestä tutun David Sitekin tuottaman albumin ei olekaan tarkoitus olla helposti lähestyttävä: se on ennen kaikkea omalaatuinen, Waitsille kunniaa tekevä kokoelma tunnelmallisen elokuvallisia tarinoita, joissa Johanssonin ääni on vain yksi karkea instrumentti jo muutenkin vinksahtaneen musiikin joukossa. Uuteen uskoon kiepsahtaneiden Waits-laulujen lisäksi albumilla on Johanssonin ja Sitekin kirjoittama jazzmainen Song For Jo, joka osoittaa sen, että Johansson kykenisi luomaan kiinnostavia lauluja tulevaisuudessa itsekin.

Verrattuna ensiaskeleensa musiikin puolelle ottaneeseen Johanssoniin, pitkänlinjan näyttelijä Billy Bob Thornton on varsinainen muusikkokonkari. Monster’s Ball -tähti on lukuisten musiikkikokeilujensa lisäksi julkaissut neljä täyspitkää, folk-vaikutteista rock-levyä: Private Radio (2001), The Edge of the World (2003), Hobo (2005) ja Beautiful Door (2007). Hän on myös keikkaillut ympäri Pohjois-Amerikkaa teksasilaisen, bluesmaista rockia soittavan Tre Hombres -cover-bändin solistina. Nyt Thornton on viimein löytänyt todellisen kutsumuksensa The Boxmasters -trion riveissä: näyttelijä on muuntautunut maalaisjuntiksi.

The Boxmastersit eivät ehkä ulkoisesti näytä maalaisilta tai junteilta, mutta Thornton itse kuvailee bändinsä musiikkia hillbilly rock ‘n’ rolliksi, jota voisi kotoisesti kutsua amerikkalaiseksi maalaishumpparokiksi. Siisteissä mustissa puvuissa esiintyvä trio aloitti keikkailun jo vuonna 2007, mutta bändin nimeä kantava esikoisalbumi julkaistiin vasta kesällä 2008. Tuplapaketin toisella levyllä on cover-versioita bändiläisiin vaikuttaneista klassikoista. The Beatlesin, The Monkeesin, Johnny Cashin ja peräti Elviksen tyylilajeista railakkaasti ammentavan bändin omaa materiaalia sisältävä levy yhdistää retromaisen ja kevyen country-musiikin suorasukaisiin sanoituksiin. Bändin tarinamaiset laulut ovat niin hilpeän ilkikurista, että voisi kuvitella Thorntonin Paha pukki -elokuvahahmon vallanneen levytysstudion ja päästäneen kieroutuneet ajatukset valloilleen. Ehkä hahmo kummittelee yhä takapiruna näyttelijän mielessä, sillä Thorntonin mukaan hän on viimein löytänyt itselleen täydellisesti istuvan musiikkilajin.

Maahiskeiju ja maalaisjuntti saavat seurakseen trubaduurin. Robert Downey Jr. – jota kehutaan jatkuvasti yhdeksi Hollywoodin monipuolisimmista näyttelijöistä – on taitava laulaja, pianisti ja sanoittaja. Laulutaitojaan muun muassa Ally McBeal -sarjassa esitellyt Downey Jr. julkaisi The Futurist -nimisen esikoislevynsä syksyllä 2004 Sony Classical -levy-yhtiön alaisuudessa. Jazzahtavia pop-balladeja sisältävä albumi menestyi yllättävänkin hyvin Yhdysvalloissa, mutta silti hyvin tuntemattomaksi jääneelle raikkaalle ja persoonalliselle levylle soisi enemmän huomiota.

Laulajana Iron Man -tähti on ainutlaatuinen yhdistelmä herkkää Dave Matthewsia, melankolista Bruce Hornsbya ja karkeaa Joe Cockeria. Trubaduurimaisen Downey Jr.:n käheän savuinen, sensuelli ja sielukas ääni soljuu miellyttävästi klassisvaikutteisten pop-laulujen hienovaraisten melodioiden mukana. Näyttelijä on saanut inspiraationsa värikkäisiin lauluihinsa omista koettelemuksistaan, joiden lisäksi hän laajentaa näkökulmaansa tarinoimalla elokuvistaan ja ystäviensä kokemuksista. Omaperäisillä metaforilla leikittelevän Downey Jr.:n vilpittömät sanoitukset ovat kuin pieniä arvoituksia, jotka odottavat herkeämättä niiden läpi näkevää totuuden etsijää. Näyttelijän kynäilemien laulujen lisäksi levyllä on innostava sikermä, jossa yhdistyvät Yes-yhtyeen Your Move ja John Lennonin Give Peace a Chance. Levyn päättää viipyilevän tunteikas tulkinta Charlie Chaplinin – jota Oscar-ehdokkuuden saanut Downey Jr. esitti elokuvassa Chaplin (1992) – mestariteoksesta Smile.

Johanssonin, Thorntonin ja Downey Jr.:n levyjä yhdistävät elokuvalliset, omintakeiset musiikkimaisemat, joihin on joko helppo uppoutua tai niitä on mahdotonta ymmärtää. Valtavirta kääntää epäilemättä katseensa muualle, mutta yhdentekevän hiekan keskelle kadonneet helmet kohtaavat yleensä niitä arvostavan löytäjän.

Julkaisematon, kirjoitettu 8/2008.