Novelli: Liian totta ollakseen hyvää

Kukaan ei luultavasti uskoisi minua. Ehkä hyvä niin, koska useimmiten en puhu totta. Siitä on tullut addiktio, vaikka olen vakavasti allerginen valehtelulle. En saa siitä näppylöitä, mutta joudun yllättäen ongelmiin. Miten päädyin tänne? En uskoisi sitä itsekään, mutta on silti parasta aloittaa alusta. Olen Harry Lockhart, lupaava näyttelijänalku. Oikeastaan en ole kovin lupaava. Enkä näyttelijä. Olen vain uskomattoman lahjakas teeskentelijä.

Tervetuloa Hollywoodiin, tervetuloa juhliin. Jokaisen itseään arvostavan näyttelijän on näyttäydyttävä L.A.:n suurimmissa kotibileissä, joissa Paris Hiltonin kaksoisolennot ja tulevaisuuden Schwarzeneggerit yrittävät päästä suurien starojen suosioon. Perjantai-iltaa suunnitellessani mieleeni ei kuitenkaan juolahtanut, että kerron blondeille B-luokan näyttelijättärille olevani eläkkeellä keksittyäni nuorena nopan. Hämmästelen, kun jokainen heistä vastaa vilpittömästi: “Ai, onpa tosi hottia”. Pystyn vaivoin vastustamaan kiusausta sanoa, että koko ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta on ehkä parempi olla hiljaa kuin paljastaa juustonsa reikien määrän. Toisaalta on virkistävää tavata hyväuskoisia ihmisiä, joille voi syöttää mitä mauttominta pajunköyttä.

Tässä vaiheessa herää ehkä kysymys siitä, mitä minä teen täällä. Tai sitten ei. Kenties mietitte, miksi pingviinien jalat eivät jäädy talvipakkasissa, mutta vauhtiin päästyäni en päätä tarinaani ihan vielä. Kerroinkin jo olevani näyttelijä. Ei, hitto, se valhe paljastuikin jo. Allergisuuden lisäksi en ilmeisesti pysy omien valheideni perässä. Siispä voin kertoa koko karmivan totuuden. Tai ei se oikeastaan ole kovin karmiva, olen vain aina halunnut sanoa noin.

Manhattan, New York. Kaupungin suurin lelukauppa. Olin kaverini Richien kanssa ostamassa kummitytölleni joululahjaa, mutta huonosti valaistussa kaupassa löysin Cyber-agentin sijaan Protocopin, jonka pakkauksessa luki suurin kirjaimin: “Ja maailma pelastuu”. Niinpä niin. Ajatukseni keskeytyivät, kun Richie sai yllättäen oudon sairaskohtauksen, ja meille tuli valtava kiire häipyä kaupasta mahdollisimman nopeasti. Protocop saisi odottaa maailman pelastamista sillä aikaa, kun minä pelastin Richien. Sitten menin esiintymiskokeeseen ja sain roolin uudessa supersankarielokuvassa.

Hauska sattuma, eikö totta? Ei, pahus, jätin kyllä jotakin olennaista mainitsematta. Aivan! Matkalla sairaalaan törmäsimme avuliaaseen poliisiin, joka opasti minut sairaalan vieressä olevaan Warner Brothersin esiintymiskokeeseen. Tai ei minua opastettu, vaan juoksin poliisia karkuun… koska oikeastaan en ollut ostamassa joululahjaa, vaan varastamassa sitä. Eikä Richie ollut kaverini, vaan rikoskumppanini. Kaupan huono valaistus johtui taskulamppuni pettävistä pattereista. Richien yllättävä sairauskohtaus oli puolestaan metaforinen kuvaus siitä, kun kömpelö toverini vahingossa herätti varashälyttimen henkiin ja pahanpäiväisesti säikähtäen lähti kompuroimaan lähestyvää poliisiautoa pakoon. Lähdin itse pinkomaan eri suuntaan ja sattuman kaupalla ryntäsin läheiseen rakennukseen, jossa oli käynnissä uuden supersankarielokuvan esiintymiskokeet. Pölvästyneet tuottajat ja roolittaja ehtivät hetken tuijottaa pääni yli vedettyä mustaa kommandopipoa ennen kuin tajusin riuhtaista sen taskuuni.

He olisivat mitä luultavimmin häätäneet minut tieheni, ellei supersankareista olisi ollut pulaa. Päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja teeskennellä näyttelijää parhaan kykyni mukaan. He menivät lankaan. Nyt olen sankari, minkä takia minut käskettiin näyttäytymään juhlissa. Hämmästyttävää, eikö vain? Kaikista koomisinta on kuitenkin se, ettei kukaan usko tarinaani, vaikkei se olisikaan valhetta. Todennäköisesti se kuitenkin on. Tai sitten ei.

Julkaistu Teksti, dramaturgia ja käsikirjoittaminen -kurssin lehdessä 5/2007 (Metropolia Ammattikorkeakoulu, viestinnän koulutusohjelma).