Seitsemän elämää

Tuomio

Will Smith palaa komediallisen supersankaritoiminnan (Hancock) jälkeen vakavan draaman pariin. Vuonna 2007 sydämellisen roolisuorituksen tehnyt Smith sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden elokuvasta Onnen potkuja, jossa isä ja poika joutuvat elämään San Franciscon kaduille. Onnen potkuja -ohjaaja Gabriele Muccino ja Smith ovat jälleen yhdistäneet voimansa elokuvassa, joka yrittää välittää syvällisiä oivalluksia syyllisyydestä, katumuksesta ja sovituksesta. Lopputulos on sietämättömän turhantärkeä ja itseriittoinen siirappisoppa, joka tarjoaa lähinnä vanhurskaita älyttömyyksiä.

Smith esittää Ben Thomasia, veroviraston virkamiestä, jolla on menneisyydessään traaginen salaisuus, josta hän näkee välähdyksenomaisia painajaisia ja valveunia. Suunnatonta syyllisyyttä poteva Thomas aikoo kuitenkin hyvittää kaiken mullistamalla seitsemän muukalaisen elämän. Hän haastattelee ja tarkkailee ventovieraita ihmisiä selvittääkseen ansaitsevatko he paremman tulevaisuuden. Ehdokkaiden joukossa ovat muiden muassa sokea puhelinmyyjä-pianisti (Woody Harrelson) ja uuden sydämen tarvitseva nainen (Rosario Dawson), jonka vetovoimaa Thomas ei voi vastustaa.

Murjottava Will Smith on yllättävän hengetön ja teeskentelevä maalliseksi pyhimykseksi muuntautuvana tavallisena kaduntallaajana. Pateettiseen melankolisuuteen uppoutunut Smith ei päästä luontaista karismaansa valloilleen, mikä estää katsojaa saamasta kunnon otetta elokuvan päähahmosta. Poissaoleva Smith on häiritsevän jäykkä, mutta rentoutuu hieman saadessaan esittää onnellista miestä Rosario Dawsonin kanssa kuvatuissa kohtauksissa. Herttainen Dawson ja pahoinpideltyä naista tulkitseva herkkä Elpidia Carrillo ovat sentään melko vakuuttavia rooleissaan, joista jälkimmäinen jää kuitenkin turhan merkityksettömäksi. Suurin osa sivuhahmojen juonikuvioista ohitetaankin hätäisesti, mikä saa ne näyttämään hyvin irrallisilta.

Ainakin Yhdysvalloissa kriitikoita kehotettiin olla paljastamatta elokuvan “suurta arvoitusta”. Pyyntö on hieman naurettava, sillä salaperäisyyttä epätoivoisesti tavoittelevan palapelin osat loksahtavat kohdilleen jo elokuvan alkumetreillä. Vain muutaman visuaalisesti kiinnostavan ratkaisun ja vahvan kohtauksen tarjoavan elokuvan yksi ongelmista onkin sen hapuileva kerronta. Katsojalle annetaan heti aluksi liian suorat vastaukset mysteereihin, jotka olisivat vaatineet paljon hienovaraisemmat vihjeet mielenkiinnon säilyttämiseksi. Yllätyksettömän elokuvan katselukokemus muuttuu lähes heti piinaavan kyllästyttäväksi odotukseksi ja pakonomaiseksi kelloon vilkuiluksi.

Kun jo selvillä olevat arvoitukset viimein paljastetaan huvittavan mahtipontisesti, vaikutelma ei ole lainkaan koskettava tai vapauttava. Ennalta arvattavuuden vuoksi kömpelö loppuratkaisu menettää vähäisenkin voimansa. Tätä seikkaa ei auta ollenkaan päähenkilön raamatullisiin mittasuhteisiin paisuva absurdi uhrautuminen, joka kaikessa järjettömyydessään laittaa katsojan uskon todelliselle koetukselle.

Julkaistu Episodi-lehdessä 2/2009 tähtiarvosanalla 2/5.

Arvio